Yhdessä yksinäisiä (covid-19)

Ahdistaa ja mietityttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei voi muuta kuin odottaa ja antaa ajan näyttää mihin elämä meitä kuljettaa. Viime päivinä on ollut todella yksinäinen olo. Yksinäisyys ja epävarmuus on yhtälönä iso taakka kantaa harteilla näinä aikoina. Olen siirtynyt normaalista koulunkäynnistä etäopiskeluun mikä on tuntunut todella hankalalta ja vieraalta maastolta. Minulla on keskittymisen kanssa ongelmia ja myös haasteita kantaa itseäni asioiden äärelle ja saada asioita tehtyä. Kotoota käsin se on satoja kertoja vaikeampaa. En pysty keskittymään ja saamaan opinnoista irti, kun istun kotona tietokoneen ääressä kuuntelemassa pätkivää ja kahisevaa ääntä nappikuulokkeistani. Myös kotona olessa tulee helposti tehtyä samalla kaikkea muuta "oppitunnin" ohella. Helpompi on olla luokkahuoneessa ns. "valvovan" silmän alla, ethän sä siellä voi ruveta haahuilemaan ja puuhaamaan mitä tykkäät kesken oppitunnin. Kotona voi.

Palatakseni tähän yksinäisyyteen. Olen aina ollut hyvin ihmisläheinen. Arki on vaikeinta. Mieheni käy töissä ja tulee vasta alkuillasta kotiin. Muutaman tunnin vietämme yhteistä aikaa kun jo onkin taas ilta ja aika mennä nukkumaa. Onneksi minulla on sentään edes se, kaikilla ei ole sitäkään. Minulla on muutenkin vähän kavereita ja niiden vähäistenkin näkeminen on aika haastavaa. Minun läheisin ystävä asuu vähän kauempana ja pelkkä kulkeminen on vaikeaa toistemme luo. Ystäväni kuuluu riskiryhmään ja hän ei voi matkustaa bussilla luokseni, enkä minäkään haluaisi matkustaa näinä aikoina julkisilla. Enkä oikeastaan viitsisi mennä edes hänen kotiinsa. Sitten on yksi kaveripariskunta, jotka kyllä pyytävät minua kahville melkein päivittäin. Tosin huoltoasemalle, jonne on saatettu kutsua kuusi muutakin kahville ja istuskelemaan. En ole suostunu, koska itse en kannata huoltoasemilla tai millään muullakaan julkisella paikalla hengailua porukalla. Olen pyytänyt heitä kotiini kahville, mutta eivät suostu tulla. Sitten on äiti. Äitini on minulle todella rakas ja mieluista seuraa. Hän on minun paras ystävä. Äitini kuuluu myös riskiryhmään ja on tästä syystä myös visusti kotona, mikä on todella hyvä. Mutta rajoittaahan se meidänkin näkemistä. Lisäksi äitilläni on paljon tekemistä koulutehtäviensä parissa, mikä on tietysti ymmärrettävää että niitä täytyy tehdä. Äitini on myös huolellinen tehtävissään ja ne vaativat tällöin äidiltäni paljon aikaa. Mikä on myös hyvä. Olen todella ylpeä äidistäni ja iloinen nähdessäni hänen nauttivan opinnoista ja ennenkaikkea onnistuvan elämässään. Äidilläni on ollut vaikea elämä ja vihdoin hänen elämänsä on ihanassa tasapainossa. Mutta kaikesta ilosta ja ylpeydestä huolimatta kaipaan äitini seuraa. Tietysti puhumme puhelimessa, mikä on todella piristävää. Mutta sosiaaliset tarpeeni ei valitettavasti aina täyty pelkällä puhelinkeskustelulla tai edes videopuhelulla. Kyllä sitä haluaisi että se ihminen olisi aidosti siinä vieressä, näkisi kunnolla toisen eleet ja ilmeet, voisi yhdessä vaikka tehdä jotain. Tietysti ymmärrän että hyvän asian puolesta nyt ollaan kotona omissa oloissa, oli sitten kyse perheestä, ystävistä tai opiskelusta. Mutta on tämä silti raskasta ja ennenkaikkea vieras tilanne kaikille. Ja minun murheeni ovat varmasti pieniä monien muiden ongelmien rinnalla, siksi juuri kysyn ja mietin: Miten vielä heikommat pärjää?

Mutta, niin kuin alussa sanoin. Vain aika näyttää, mihin elämä meidät kuljettaa. Toivon todella että tämä tilanne rauhoittuisi ja elämä voisi taas jatkua normaalisti.